Minuun kerkis jo iskee suuren suuri epätoivo kämpän ettimisen suhteen. Onneks Esa otti tilanteen haltuun ja naputteli JYY:n palstalle ilmotuiksen, että nuoripari etsii kotia. Meille tarjottiin vähän kaiten näköstä asuntoa. Asennoiduttiin silleen, että muutetaan Rajakadulle. Se ei varsinaisesti miua miellyttäny. En olis yksinkertasest voinu nähä itteeni asumassa siinä asunnossa (en ole toki vaativa) Sitten meille tarjottiin kolmiota sopuhintaan Sammonkadulta. Me ei saatu mitteen kuvia asunnosta, mutta sovittiin näyttö. Minuu kuumotti ja pelotti kun vuokranantaja avasi tuon asunnon oven. Sanotaanko näin, että miun leuka tipahti eteisen lattialle, samoin Esan. Olin valmis sanomaan nähtyäni pelkän eteisen, että me otetaan tämä. Kierrettiin asuntoa ympäri ja en saanu sanotuksi yhtään mitään.
Meitä onnisti ja saatiin tämä unelmien koti omaksemme. En keksi yhtään negatiivista sanomista, meijän vuokranantajakin on tosi mukava. Saatiin muuttoapua ja homma oli hoidettu neljässä tunnissa. Sekä purkamisapuakin löytyi onneksi, ettei miun tarvinnu yksin riehuu laatikoita tyhjäks kun Esa oli töissä. Tietysti mietin koko ajan, että mitä paskaa saan niksaani tän kaiken hyvän ja ihanan tasapainottamiseks. Nyt on kaikki hyvin, enää pitäis jaksaa järjestellä Reiskan huone, sitten olis kaikki paikallaan ja meidän yhteinen koti valmiina :3
Tän omituisen onnellisuuden keskellä kaikki tuntuu ihanalta ja satumaiselta. Arki tuntuu hyvältä ja puhdistavalta. Omituista, niin omistuista. Makaan olkkarissa sohvalla kuumeisena, räkäsenä ja ties mitä. Olo on kamala, aivan tautinen, mutta oon onnellinen. Saan olla miun myöskin kipeän avopuolisoni kainalossa, juoda teetä ja olla äärettömän kiitollinen ja edelleen hämmentynyt siitä, miten elämä jaksaa ja voi muuttua koko ajan vaan paremmaksi. Meillä on oma kotikolo, jossa niistää räkästä nenää, nauraa, tapella ja sopia. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tältä hullunkuriselta elämältä pyytää yhtään enempää.
