perjantai 27. kesäkuuta 2014

Only know you love her when you let her go

Jokin muuttu. Liikaa ja liian nopeesti. Taas miun pään sisällä naksahti. Mä halusin vaan karkuun. Ihan kaikkea, liiallista läheisyyttä, sitä, että joku kertoo rakastavansa. Se kaikki alko ällöttää, tuntuu vastenmieliseltä. En rakasta enää, välitän hirmu paljon, mutta en rakasta. Tuntuu pahalta, taas. Mutta se on tehtävä, mikä itestään tuntuu hyvältä.

Oon varmaan päästäni vialla ja jo huomenna tajuun, etten osaa elää ilman sua. Tai sitte en. Ehkä tajuun myöhemmin tai sitte en. Mitään en lupaa, koska lupauksiani en osaa pitää. Oon tämmönen sekasikiö. Osaan olla hetken paikallani ja sitte oon jo menossa ihan eri suuntaa mihi alunperin piti mennä.

Nyt oon sunnuntaist lähtien pyöritelly tätä kaikkee päässäni. Asiat on alkanu selkeytyy. Molemmissa on ollu vikaa. Nyt oon osannu ajatella miltä siusta on tuntunu ja miks oon ollu niin huolehtiva, liianki. Ymmärtän nyt. Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä. Se riittää taas jokus. Nyt haluun vaa olla yksin. Nään edelleen yhteisen tulevaisuuden, mutta se on sitte ku oon saanu kaiken muun selkeemmäks.

Vapautunu olo, mut samalla pelkään, että tajuut ansaitsevas jotain parempaa. Mutta se on sitte oma mokani. Mie siut käsistäni päästin. Mut mikää ei oo lopullista. Kunhan vaan saan ajatukset selviksi ja kasattuu lasimaailmani ni uskallan taas päästää siut lähelle, mut nyt haluun, että pysyt kauempana.